Juttua Jakutskista

Jakutsk on talvella jääsumuisen harmaa (kun on oikein kylmä), talvipäiväaurinkoisen kirkas (nyt kun pakkasta on enää 25–40 astetta), ja pilkkopimeä (kello neljän jälkeen). Tai olisi pilkkopimeä, jos katuvalot katoaisivat. Kerran ne katosivatkin, kun tienoon lamput sammuivat kaikki samalla lyömällä. Torin sinivalkoinen, välkkyvä ja monimetrinen uudenvuodenkuusikehikko pääsi näytöksen päätähdeksi joulunpunaisten liikennevalojen säestäessä. Eikä kukaan jalankulkija eikä mikään ajoneuvo ollut millänsäkään, ei katulamppujen katoamisesta eikä yhtäkkisestä pääroolinvaihdoksesta. Uudenvuodenkuusi ei siis ole metsästä raahattua laatua kuten Tampereen ja Turun jokavuotisesti varistelevat kilpanäreilijät, täkäläiset havupuut eivät yltäne tarpeeksi vaikuttaviin mittoihin.

Jakutsk on kesällä – kuulemma – kirkas (kun on päivä) ja kirkas (kun on yö). Kuulopuheet valoisasta suvesta voipi päätellen uskoa todeksi, kaupunkihan on kasvanut hyvinkin niille samoille leveille piireille, jotka lävistävät eteläisintä Suomea. (Helsinki: 60°10′15″N, Tampere: 61°30′N, Jakutsk: 62°02′N.) Kirkkaus ei havaitusti vaihtele lämpötilan mukaan, koska lämpötila, ainakaan ennakkoluuloissani, ei kesällä ihmeemmin vaihtele. Kuuma taitaa olla, kun kerran kertovat lähes neljäänkymmeneen nousseista helteistä, mikä silti lienee harvinaista.  Mutta kolmessakympissä uskottavasti mennään, ja 25 astetta hellerajana ei Jakutskissa kerää muuta kuin ansaitut naurut. (Suomea pidetään mukavana, ei kylmä eikä kuuma ei talvisin eikä kesäisin.)

Harmaa kirkas pilkkopimeä, tosi kylmä ja tosi kuuma. Vaihtoehtoja on, mutta maailmaa koluaviin matkaajalehtiin päätyvät kuvat eivät kovin usein läpäise toimittaja-kuvaajien kuvankäsittelyohjelmia saamatta harmaata ja melankolisen virtsankelta-vihertävää värimaailmaa pinnalleen. Ja kuvat ajoittuvat ja sijoittuvat yleensä talvisille toreille, joilla käsittelemättömän kokonaisina pahvilaatikoihin asetellut kalat törröttävät hyvässä ruodussa ostajia odotellen. (No pienet ovat sikin sokin.) Tai sopii myös kuvata pienissä hökkeröissä toimivia hedelmä-vihannes-myymäläkioskeja, mutta ehdottomasti aikaisintaan varhaisillasta valon hiipuessa ja kioskin ikkunan hohkatessa kaupungistuneen lumiaavikon paratiisikeitaana. Ripsiin, lakin reunuksiin ja kaulahuiviin kertyvää jäätäkin voi kuvata. Mutta kesäiset salkotanssit (jos jakutialaisia tai ruotsalaisia kiinnostaisi, anteeksipyytäisin mahdollisesti väärää sanavalintaani) vihreällä nurmella pirteän pinkkeine, sinisine, vihreine ja keltaisine (ja muine) värisine juhlapukuineen ja tanssijoineen harvoin ikuistuvat otoksiin. Toisaalta maailman kylmin lämpötila Antarktiksen ulkopuolella on kai mitattu (ainakin suomalaisesta näkökulmasta) Jakutskin lähistöllä, ja tästä maailmanmaineesta on vaikea päästä ja haluta eroon. Ja kyllä niitä karvalakkeja ja turkiksia on, muttei (ihan) kaikilla. Ja miehillä harvoin, vaikka sellaistakin tavataan. Miesten turkki on yleensä musta ja lyhyt, vaikka J. Vernen kirjailemissa varhaisaikoihin sijoittuvissa kertomuksissa myös miehet kantavat maataviistäviä turkiksia polvianuolevien saappaiden viimeistellessä nämä romantisoidun oikea- ja rohkeamielisyyden tervehenkiset ruumiillistumat.

Jakutskissa on myös värikästä elämää. Jopa vesijohtovesi täällä on värikästä ja täynnä elämää, haha. (Anteeksi kliseistä vitsiä ja kliseistä bloginaurua ja kliseistä bloginaurun anteeksipyytämistä ja kliseistä meta-anteeksipyyntöä ja kliseistä Jorge Luis Borges -päättymättömyysleikkiä.) Katuja on kaikenkarvaisia keskustan liukaslaattaisista laitojen hiekkapintaisiin kuoppakaarteisiin. Katukoirasto muuntelee terveperimäisistä sekarakeista aina hankalan ison turkiksen sisään syntyneisiin sharpeihin (tai ehkä havaittu yksilö vain ulkoili pannatta ja valvonnatta seurassa, jota emäntä/isäntä katsoisi alta omain ihoryppykulmain).  Potentiaaliset emännät ja isännät lapsinensa (ja usein täteinensä, elossaolevine isovanhempinensa ja muine sukulaisineen jotka yleensä parihuoneiseen asuntoon ehkä vielä mahtuvat) majailevat betoni- tai kivilaattapintaisessa kerrostalossa tai vaikka notkolla olevassa parikerroksisessa moniasuntoisessa puutalossa. Lentokenttää kauempana keskustasta on eräs kaunis asuntola, johon kavutaan hiekkaiselta pihamaalta nousevia, haljenneita (katso mihin astut!) betoniportaita pitkin. Kaikkinensa tilaa on vähän, ja opiskelija-asuntola, jossa samaa huonetta asustaa kolme elävää ruumista sieluineen, on tilavaa elämää. Skandinaavinen solu- ja yksiötyyli on legendaa, jota muutamat Rovaniemellä, Tukholmassa, Uumajassa (ehkä?) ja Tromssassa vaihto-opiskelleet kertovat suurin silmin ja vuolain suin. Sitten kun Jakutskin lumet sulavat (Jakutskin kevät lukeutuu maailman parhaimmistoon ja kuraisimpiin. Syksyllä kylmät tulevat nopeasti supistaen sateisen syksyn viikoksi tai kahdeksi, mutta kevät nauttii olemassaolostaan ja sulattaa lumia hitaasti ja märästi.) … niin sitten kun Jakutskin lumet sulavat, esiin ilmestyvät eivät pelkästään pakastesulavat koiranjätökset vaan pastellinsävyin maalatut, maahan upotetuista autonrenkaista tehdyt, alle polvenkorkuiset istutusaidat ja katujen epätasaisuuksia tasoittamaan asetellut tai rappusina toimimaan sijoitellut lämpöpatterit. Tai ainakin yksi lämpöpatteri on nähty ja koettu, ja yksityiskohta edustaa edustavasti asuintalojen pihastojen sisustuskulttuuria. Autonrengasilmiö on havaittu myös Arkangelissa.

Jakutskissa on paljon timanttikauppoja. Onkaloisilla kaduilla ui silloin tällöin mustia limusiineja, erityisesti keskiviikkoisin ja lauantaisin, perinteisinä hääpäivinä. (No ei onkaloita oikeasti keskustan autoteillä ole, jalankulkuteillä kyllä sellaisia tapaa mutta samaa tapaa myös Suomessa, ei niistä norjista jalankulkijoista niin väliä.) Tällöin myös kuuluu ja näkyy iloisia tulitteita, joita (varmaan) kuka tahansa saa kauppojen aukioloaikoina itse ostaa ja (takuuvarmasti) milloin tahansa ja byrokratioitta lähettää omaksi ja läheistensä ja katukoirien ja -kissojen ja ilmain lintujen iloksi. Varsinainen muumilaakso (nimenomaan sitä alamaata, jolla Jakutsk lepää, tai joka olemassaoli ennen kuin kaupunki sen peitti, kutsutaan Tujmaadaksi ), jossa saa ilmaista kipinäitsevän riemunsa tunteidensa sanelemana ajankohtana. Eli aika lailla muulloinkin kuin pikkulauantaina isosisaruksineen. Uudeksi vuodeksi ja vanhaksi uudeksi vuodeksi varatut kotivarannot ovat tainneet jo ehtyä. Mutta jos ylellistyttää, timanttikaupat on koluttu eikä pienoisraketteja näy eikä kuulu, voi tanssia Jakutsk Plazalle kokeilemaan lancômet ja pradacandyt (suihkaisemalla käytetylle A4-kopiopaperista silputuille liuskoille). Tai matkata pienen keskustan ulkopuolelle, lähelle Hutilointi-kadun asuntolaa, Legendaariselle Kiinalaiselle Torille. Tai Keskus-/Päätorille. Nimitys "kiinalainen tori" on liikanimen maineessa ja luultavasti myös totuudessa, mutta vaikka Jakutskin liikehuoneistojen materiaalinen tarjonta lieneekin kiinalaisvalmisteisempaa kuin useiden muiden maapallon kaupunkien, ovat kyseessä olevan torin antimet puhtaasti sitä. (Ainakin ulkoisesti. Ehkä merkkituotejäljennösten sekaan on eksynyt jäljennöksiä kiinalaistuotteista.) Eksy ensin pihamaan kojustoon, eksy sitten sisäänkäynnille ja eksy ulkonaista kokoaan suuremman, muutamakerroksisen rakennuksen käytäville, joita pitkin asiakkaiden elähdyttävä virtaa hapettavine valuuttoineen ohjautuu pieniin vierivieretysten sijaitseviin kauppoihin. Merkkivaatteita, perinteisiä turkissaappaita, ruokaa, avainkopiointia, sukkasia ja rukkasia, kaikenlaista pientä ja tarpeellista ja koristeellista, matkapuhelimia ja niiden korjauspalveluja. (Ei ihan) kaikkea muttei myöskään perinteisessä mielessä aitoa  - eikä eläimiä. (Maalaistorin, siis yksi jolta voi ostaa niitä kaikenlajisia jäisiä kaloja, yhdessä pahvilaatikossa oli tarjolla myös jäniksiä. Aidosti hempeänsuloisilta pehmoleluilta näyttivät virheettömine valkoisine turkkeineen, jäätymisasennot olivat kammoksuttavan eloisia. Raajoja ei oltu aseteltu mitenkään tilan säästämiseksi eivätkä ne myöskään olleet kuolonkouristuksellisia, vaan, ihan vain, luonnollisia. Ei mikään taloudellisesti tiivis pakkausihme tyhjine väli-ilmoineen. Mutta ajattelemattoman varomattomat turistit voisivat luulla sopivaksi tuomiseksi lapsosille. Tai ehkä ne olivat pehmoleluja.)

Jakutskissa on paljon museoita. Kansallismuseon maalaustaiteen paikallista osastoa pitävät hallussaan hevoset, lumiset kylät, talvi, kesäiset kylät ja lentävät lapset, porot, Bootur-kansalliseepoksen sankarikohtaukset. Muiden osastojen kuuluisuudet eivät rajoitu vain respublikaanitasolle, vaan esimerkiksi eurooppalaisille tuttua Aivazovskiakin löytyy, vaikka kansallisromanttisten meriaiheiden sijaan näytillä onkin metsää. Museon alakerrassa on esillä tsorooneja (anteeksi translitterointitiede) eli perinteisesti kumissin säilyttämistä ja juomista varten (riippuu tsoroonin koosta, tynnyristä on vaikia ja huonotapaista latkia) puusta veistettyjä, kolmijalkaisia kulhoja. Nykyään saatavilla myös keraamisina ja takuuvarmasti myös muovisina. Matkamuistoainesta, jos eivät jakutialaisin koristekuvioin kirjaillut kankaat ja mammuttipinssit ja -seinälautaset käytännöllisyydessään kiinnosta tai kylmälaukun tiiviys ei riitä jääkalan, -varsan tai -maksan tuomiseksi. (Kala, varsa ja maksa tarjoillaan hienostuneina vuolteina tai kuutioita, ei raakalaismaisina lohkareita.) Ympäri kaupunkia olevissa näyttelyiden avajaisissa ovi, sellaisiin eksyessään, seurata risujen polttoa sisätiloissa (aiemmasta arvelusta poiketen polttelijat eivät lienekään shamaaneja vaan muita henkeviä toimijoita, joten vaikka shamanismia edelleen kaupungissakin alakulttuurina on, ei sellaisia liene tullut vastaan). On myös esimerkiksi mammuttimuseo, arktisten kansojen museo ja ikiroutakeskus, jossa voi ja laskeutua ikiroutaisiin luolastoihin ja ihailla kopiota 1977 löytyneestä Dima-mammutinpoikasesta. Ei nyt ihan täältä löytynyt mutta tarpeeksi läheltä (”Koillis-Siperiasta”), että kehtaavat ottaa osakunnian, ja alkuperäinen on yllättäen lennätetty jo ihmisasutuimmille mannuille. Ei pidä sekoittaa 2007 Jamalin niemimaalta eli Luoteis-Siperiasta löytyneeseen Lyubaan, jota pidettäneen vielä täydellisemmin säilyneenä. Molemmilla on vielä karvaa jäljellä.

Jakutskissa on tosi paljon ostoskeskuksia. Egoist, Vavilon, Aisberg, Tujmaada ja kumppanit kutsuvat. Tujmaadassa on ihan liukuportaatkin, yleensä saa kulkea portaikossa näissä kolmi-nelikerroksisissa keskittymissä. Hissejä, ainakaan asiakaskäyttöön, ei ole tai eivät ole sattuneet kipeästi silmään. Perusvarustukseen kuuluu paikallisen kirjakauppaketjun myymälä, pizzeria, sushila, vaatteita ja niitä timantteja, ja niitä turkissaappaita, ja ihan kaikkea tavallista mitä ostoskeskuksissa on. Kaikki paikat vain eivät kiillä, eikä tilaa ole kovin tuhlaillen jätetty tyhjäksi. Ja legot täytynee hakea siitä yhdestä pienen huoneen kokoisesta kaupasta aika syrjäisenoloisesta myymäläkertymästä, jota töin tuskin voi kutsua ostoskeskukseksi, ja sielläkin rapustella muutamien kerrosten korkeudelle konttorimaisten toimitilojen ohi. Enkä konttorimaisuus syntyy lattialaminaatista.

Jakutskissa on tosi paljon majoituspalveluja. Isoja hotelleja on kolme. Prospektilla on Lena ja Pohjantähti, ja kolmas, nimeltään jakutiankielinen, sijaitsee Lenin-aukion laidalla lähellä vanhaa kaupunkia (=muutama katu [joista osa on edelleen puukiekoin päällystettyjä] ja muutama katujen varsien [jotka on rakennettu tai restauroitu alkuperäishenkisiksi ja jotka nykyään toimivat ravintoloina, pubeina ja hääjuhlatiloina – niin ja ortodoksikirkko]). Viiden tähden hotellien ohella kaupunkia varustavat Mini-Hotelli, Enkelihotelli ja palveluksiaan kioskinseinissä mainostavat muut majoituspalvelut. Jos Jakutskin hiljakkoin kontaminoimien Subwayn ja Hesburgerin sijaan kokeilututtaa, voi herkutella sushilla (jos raa’an kalan syöminen skandinavian, Australian ja Japanin ja muiden suositusmaiden ulkopuolella ei epäilytä – kesäisin on kuulemma kiva syödä vielä tuoreempana joesta), tai jos ihan paikallishenkistä toivoo, voi hakeutua perinteisiä ruokalajeja tarjoaviin ravintoloihin, joista maineikkaimmat sijaitsevat Lenin-aukion laidalla ja vanhassa kaupungissa. Tarjolla on muutakin kuin stroganinoa (jääkalavuolteita), jopa kypsennettyä.

Jakutskissa on kaksi kieltä. Venäjä voi olla äidinkieli tai venäjää voi osata sujuvasti, auttavasti, tai auttamattoman huonosti (no ei sentään). Mutta jakuuttia osaamatta kaupungissa voi olla, ja venäjävaikutteiset sanat hiljalleen tihkuvat jakuuttiin. Esimerkiksi tervehdyksille ja kiitokselle ja olehyvälle on jakuutinkielisten lisäksi venäläiset vaihtoehdot, jotka kovin muistuttavat venäläistä versiotaan. Nuori polvi myös sujuvasti niveltää venäjää sanan muutaman pituisesti jakuutinkieliseen puhevirtaan. (Joo, viime vuonna joitakin sanoja osasin, nykyään sanasto rajoittuu niihin venäläisvaikutteisiin tervehdyksiin ja sanaan ”katso” [”köryi”]) Katso (kuvia jotka puuttuvat tästäkin postauksesta – tai siis blogin – ei kun… jotka puuttuvat tästäkin päiväkirjamaisen, enemmän tai vähemmän säännöllisesti päivitettävän verkkosivuston tuoreimmasta viestistä)!